Suomalaiskansallisen kirjallisuuden johtotähdeksi kohotettu Eino Leino kertoo omaa uskonnollisuuttaan valottavassa ”Alla kasvon Kaikkivallan” -teoksessaan (1917) ihmisryhmästä, joka on pyhittänyt elämänsä Jumalalle. Kirjoituksesta nousee esiin mielenkiintoinen näkökulma pyhän merkityksiä pohdittaessa. Leino kirjoittaa ihmetellen seuraavasti:
”Olisi luullut, kun he kerran olivat niin kiivaita Jumalastaan kiistelemään, että he rakastivat Häntä ylitse kaikkea ja pitivät kaikkea muuta hänen rinnallaan vähä-arvoisena.
Mutta pian huomasin hämmästyksekseni, että he saattoivat aivan samalla kiihkolla käydä toistensa kimppuun niinkin vähäpätöisistä asioista kuin leipäpalasta, vesitilkasta tai muusta. Eikä ylimalkaan tarvittu kuin joku pieni, melkein näkymätön oman edun, nautinnon tai itsesäilytysvietin nostama kysymys, niin he heti olivat valmiit sähähtämään tuleen kuin katajapehkot.
Kaikki eivät suinkaan tehneet sitä itsetietoisesti.
Mutta heillä oli hyvät tuntosarvet. He aavistivat jo kaukaa, mistä saattoi vaania joku vaara heidän henkistä tai aineellista hyvinvointiaan, ja nousivat heti kahdelle jalalle. […] He katsoivat olevansa aina oikeassa ja taistelivat kuin leijonat kaiken sen puolesta, mikä jollain tavoin oli turvaksi, avuksi tai eduksi heidän vaellukselleen.
Se kaikki oli heidän mielestään pyhää, totta, kaunista ja oikeaa.
Mutta koska heidän etunsa niin usein sattuivat ristiriitaan toistensa kanssa, he eivät koskaan voineet oikein lopullisesti päästä yksimielisyyteen kaikista noista yleisistä käsitteistä, joiden puolesta he väittivät taistelevansa. Siksi ei riita eikä tora loppunut heidän keskeltään.
Jos joku silloin olisi sanonut, että he muka yleishyviä ja yleispäteviä asioita ajaessaan ajoivatkin vain omaa yksityishyväänsä ja omia siitä kumpuavia yleispäteviä mielipiteitään, he epäilemättä olisivat suuresti hämmästyneet, loukkaantuneet ja vaatineet hänet heti miekkasille.”
(Eino Leino: Alla kasvon Kaikkivallan. 1958. Helsinki: Otava. s. 152–153.)
Jokainen ihminen on oman todellisuutensa keskipiste. Se joka siitä pääsee eteenpäin ("rakastaa lähimmäistään kuin itseään") on jo matkalla kohti jotain pyhää.
VastaaPoistaKoska on tuo alkuperäinen, vuoden 1917 laitos tästä Leinon teoksesta käsissäni (josta en, ikävä kyllä, löytänyt tuota N.n laittamaa pätkää) niin laitan myös yhden pätkän kyseistä teoksesta:
VastaaPoistaLuvusta ”Syvyyden ääniä”:
- Ja minkä luulet olevan sydämen hyvyyttä ja laupeutta syvempää?
- Eiköhän taistelu niiden puolesta? Eiköhän olla kilpenä ja kalpana kaikkea pahaa, tuhmaa ja lokaista vastaan, joka tahtoo niitä ryvettää ja vahingoittaa?
- Ja tulla itse tuhmaksi ja saastaiseksi? Paatua itse pahaksi ja ilkeäksi, tai toisin sanoen, lisätä itse juuri niiden lukua, joita vastaan luulee taistelevansa?
Se oli erittäin salakavala kysymys. Tarvitsin hiukan aikaa tuosta selvitäkseni.[…]
Vastasinkin sentähden vain hiljaisesti:
- Voihan tuon hyvyytensä silti säilyttää:
- Miten ja missä? kajahti heti vastaani tiukka kysymys.
- Omassa sydämessään. Ehkä senkin aika joskus tulee.
Mutta se oli lapsellista puhetta. Kaikkein vähimmän saattoi se Syvyyden ääntä vaientaa.
- Rauta, jota ei käytetä, ruostuu! sanoi Hän jyrkästi. Samoin on laita hyvyydenkin. Luuletko, että siten parhaiten hoidat leiviskäsi? Etkä tiedä, ettei pahaa ole vastustettava pahalla eikä kovaa kovalla kohdattava?
- Vaan millä sitten? uskalsin vielä kysyä tuskin kuuluvasti.
- Lempeydellä, kaikui varma vastaus syvyydestä. Ei sovi maksaa samalla mitalla, millä itse saa, eikä ole silmästä otettava. On oltava elämää ylhäisempi.
Teosta tuntemattomalle antavat nämä kaksi lainausta hyvin mielenkiintoiset näkökulmat. Viimeisimmän launauksenlopussa oleva lause "On oltava elämää ylhäisempi" saa miettimään tavoitellaanko tässä jotakin elämästä erotettua suurta hyvyyttä, kenties pyhyyttä, jollakin tavoin? Hyvyyden uskon itse kuuluvan jokaisen ihmisen elämään jollakin tavoin, mutta onko pyhyys jotain, mitä ei voi saavuttaa elämästä luopumatta?
VastaaPoistaEino Leinon teoksessa on minusta kuvattu yli-ihminen. Ideaali-ihminen, johon on myöhemmin pyritty erilaisten ismien ja ideologioiden avulla. Tuhoisin seurauksin.
VastaaPoistaTeos päättyy miltei uskonnolliseen paatokseen ihmisyhteisöstä, jossa kaikki ovat samaa massasielua. Yhtä ja samaa liki yli-inhimillistä ihmistä jolla on vain yksi Valtakunta. Se on symbioottinen kuin äidin kohtu, jossa kaikki ovat suloisia ja täydellisessä viattomuuden tilassa eikä mikään erota ihmisiä toisistaan. Ei ole eroja eikä erillisyyttä.
Rajattomuutta, jota nykyaika on tulvillaan. On löytynyt Valtakunta jossa ihmiset elävät syvissä riippuvuussuhteissa toisiinsa, ja vailla omaa erillisyyttään, autonomiaan, vastuunottoaan.
Katsoin televisiosta dokumenttiohjelmaa jossa luettiin saksalaisten kirjoittamia ihannoivia kirjeitä Hitlerille ja sen ajan aatteelle: puhtaalle, yhdelle ja ainoalle ihmisrodulle. Nämä aatteet eivät ole suinkaan kadonneet keskuudestamme, mielestämme, sielustamme. Massasielu on vetovoimaista, etenkin jos sillä on johtajanaan erityisillä ominaisuuksilla (voimakas vallanhalu, jatkuva ihailun tarve, narsisistiset pakkomielteet, suuruuskuvitelmat) varustettu ihminen.
Uskonto, ja eri uskonnot, käyttävät tätä ideaali-ihmisen myyttiä hyväkseen. Sijoittamalla pahan ja pahuuden heihin jotka eivät ole kuten ”me” (=hyvät). Kaikkein tuhoisimpia ovat sellaiset yhteisöt ja ryhmät joissa paha on jossain ulkopuolella, epämääräisenä, kauhistuttavana, pelottavana. Syntyy viha tuota kuviteltua pahaa kohtaan. Pyhä sota.