Sateenkaarilippu harteillaan heiluva Isä Nitro, näyttämölle pelmahtava apostoli Paavali, omantuntonsa ja mielipiteidensä kanssa sekoileva kristillisdemokraattien kansanedustaja Hellevi Teräs, raamatuntekstien riepottelua kyseenalaistuksineen ja vaihtoehtoisine tulkintoineen… Muiden muassa tätä kaikkea oli viime lauantaina 24.9. Suomen Kansallisteatterissa näkemäni Pirkko Saision anarkistinen musiikkifarssi
Homo! Joillekin nämä näyttämöllä nähdyt tilanteet mitä ilmeisimmin olivat liikaa, ja osa yleisöstä heittikin takin niskaansa väliajan koittaessa. Kokivatko he, että heidän omaa pyhäänsä oli loukattu?
Saision veret seisauttavassa teoksessa erilaiset käsitykset pyhästä ja pahasta näyttäytyvät erityisen voimakkaasti, mutta kuitenkaan Saision kerronnalle mikään ei ole pyhää; ”Se, mitä ei voi sanoa, on pakko sanoa”, toteaa kirjailija-ohjaaja käsiohjelmassa. Toisin sanoen siis kaikesta on voitava keskustella.
Homo! on juuri esimerkki siitä, että taide on mitä erinomaisin väline tuon keskustelun käyjäksi ja virittäjäksi. Ennen kaikkea Saision teos on ajattelultaan monitahoinen ja rikas. Ilmeisesti juuri tämä joitakuita sitten loukkasi, kun ketään tai mitään ei pahemmin kumarreltu. Täytyy myöntää, että Saision tapa näyttämöllistää asiat on jokseenkin provokatiivinen, mutta juuri siksi tehokas, ja lisäksi ajatukset provokaatioiden takana ovat suorastaan nerokkaita, jolloin osoitetaan myös noiden provokaatioiden tarkoituksenmukaisuus. Kovasti kristillisdemokraattien Päivi Räsästä muistuttavan Hellevi Teräksen hahmossa muun muassa kyseenalaistetaan Raamatun toimivuus elämänohjekirjana nykymaailmassa, kun hän esimerkiksi sanoo vastustavansa homoseksuaalisuuden toteuttamista, koska Sanassa sanotaan niin, mutta samaan hengenvetoon hänen miehensä Veijo toteaa, että heidän perheessään ei kuitenkaan kivittämisestä pidetä, joka sekin löytyy Raamatusta rikosten rangaistusmuotona. Toisaalta Isä Nitro – jonka esikuvaa ei liene vaikeaa arvata – saapuu taivaallisille portaille ilmoittaen, että on juuri tulossa siunaamasta kauppakeskusta, millä viitataan sen epäloogisuuteen, mitä voi siunata ja mitä ei. Vaikka jotkut kokivat tällaisen loukkaavana, toimivat nämä Saision oivaltavat huomiot ennen kaikkea herättelijöinä: ovatko asiat yhteiskunnassamme nyt kuitenkaan aivan loogisella ja oikeudenmukaisella mallilla?
Monilla näytelmää näkemättömillä saattaa olla käsitys, että
Homo! on puolueellinen homovähemmistöä kohtaan, jolloin homoseksuaalien omat näkemykset esitetään pyhinä ja homoseksuaalien ja/tai heidän oikeuksiensa vastustajien näkemykset pahoina. Näin ei kuitenkaan ole, sillä näytelmässä ei säästellä ketään. Esimerkiksi musiikkifarssin loppupuolella, jolloin homot ovat perustaneet oman paratiisinsa, Homolandian, toteaa eräs hahmoista: ”Nyt, kun kaikki hyväksyvät homot, eivät homot hyväksy enää ketään”. Toisin sanoen sen sijaan, että
Homo! kehottaisi ajattelemaan jostakin asiasta tietyllä tavalla, pyhänä tai pahana, se peräänkuuluttaa rohkeutta itsenäiseen, auktoriteetteja kumartelemattomaan ajatteluun, jossa rohjetaan pohtia asioita valtavirrasta poikkeavillakin tavoilla ja mahdollisesti myös muuttaa käsityksiä pyhästä ja pahasta. Keskeistä siis on, ettei asioita kannata ottaa vastaan sellaisinaan, vaan niistä on syytä ottaa selvää ja vasta sitten muodostaa mielipiteensä.
Vaikka Saision teoksen keskiössä on homoseksuaalisuus, on se kokonaisuudessaan lopultakin kannanotto ylipäätään suvaitsevaisuuden puolesta; se tarttuu muiden muassa myös maahanmuuttokysymykseen ja muslimikulttuuriin. Vaikka meillä jokaisella on oikeus käsityksiimme pyhästä ja pahasta, ei se tarkoita sitä, etteikö joku muu voisi ajatella samoista asioista toisin. Ja sitä, että se ”joku muu” tekee niin, olisi opittava kunnioittamaan, sillä karu tosiasia on, että meidän vain on osattava elää täällä maan päällä toistemme kanssa. Se, onko sitten Saisio unohtanut tuon kunnioituksen, on mielestäni kysymyksenä epärelevantti, koska näkemykseni mukaan
Homo!ssa puhuu taiteen kieli eikä niinkään Pirkko Saisio. Näytelmässä varmasti esitetään Saision omia mielipiteitä, mutta niin esitetään myös sellaisia, joita Saisio tuskin allekirjoittaisi – ja kaikkea tätä käsitellään samanlaisella reippaalla otteella, mitään säästelemättä. Taiteella on oltava oikeus tuoda esille sellaistakin, mikä ei välttämättä aivan jokaista meistä miellytä. Mielestäni suvaitsevaisuus on sitä, että sen rinnalla, kun pidämme yllä käsityksiämme pyhästä ja pahasta, säilytämme hämmästelevän avoimuutemme maailmaa, ihmisiä ja toistemme näkemyksiä kohtaan. Näin on mahdollista huomata, että toisinaan asioista voi löytää jotakin uutta, ja ehkäpä sen myötä omat näkemykset saattavat olla myös muuntautumiskykyisiä, kuka ties. Siinä piilee maailmamme rikkaus.
