Ilmestyksiä

Joskus heijastuksessa voi nähdä asioita:

Pyhästä pahaa?

Vaatteita katolisista kirkkotekstiileistä (ynnä muuta provosoivaa):

www.fuckyouverymuch.it

Tunnelmia Pyhän ja Pahan kulmilla -kaupunkikävelyiltä 29. ja 30.10.2011

Lisää kuvia kävelyiltä nettialbumissa.

Mikä on sinun pyhä tai paha kulma Turussa?

Valon ja varjon määrittämää tilaa

Kirkko - Susanna

Metsä - Susanna

Alennuksessa levoton sielu

Näin Halloweenin aikaan huomio kiinnittyy pelottaviin aiheisiin: syksyn pimenneet illat, sateen aavemainen ääni, kammottavat halloweenkoristeet... muoviset hämähäkit, lepakot ja aaveet. Postiluukusta tipahtaa tuotettu ja viimeisen päälle hiottu katalogi kammotuksista. Kaupan ikkunassa irvistelee alennuksessa oleva halpatuontikummitus. Kulttuurimme on onnistunut popularisoimaan kauhun, noidat, aaveet ja ihmissudet löytyvät kaikki myös hauskoina hupituotteina, vampyyrit ovat nousseet ehdottamiksi hittituotteiksi joiden avulla voi myydä oikeastaan mitä tahansa. Entinen suhtautuminen rauhattomia sieluja kohtaan on kokenut valtaisan mullistuksen.

Itse olen suuri kuvitteellisen kauhun ystävä. Varsinkin ”fantasiakauhun”, yliluonnollisia olentoja sisältävän tarinan, kirjat, elokuvat ja pelit ovat minusta kiehtovia, mutta varsinaisesti todelliseen elämääni niiden aiheet eivät kuulu. Pelottavat olennot saavat riehua vapaasti valkokankaalla ja kirjansivuilla, mutta lasken ne kuuluvaksi fantasiamaailmoihin todellisen maailman sijaan. Todellisessa elämässä pelkään aivan jotakin muuta kuin esimerkiksi kimmeltävän vampyyrin kohtaamista. Todellisen pelkoni aiheet ovat paljon konkreettisempia, kuten vaikkapa vakavasti sairastumista, liikenneonnettomuuksia tai sotaa. En pidä tätä mitenkään pahana asiana, paremminkin se loen sen luonnollisena, hyväksyttynä näkemyksenä asioista.

Halloween koristeita ripustaessani mietin väkisinkin menneen ajan pelkoja. Kurpitsalyhdyn tarinaa, kansanuskon vampyyreja ja kummituksia... Joskus niihin on suhtauduttu hyvin eri tavoin kuin nykyään. Joskus levotonta sielua on saatettu pitää hyvinkin pyhänä ja myös pahana. Onko yliluonnollinen paha ja pyhä menettänyt merkityksenä nykykulttuurissamme? Onko nykyään merkitystä muulla kuin muovisella markkinataloudella?

Olemmeko pyhittäneet ostoskeskukset?

Durkheim vuosisata sitten kuvasi pyhyyden kokemusta mm. näin: keräännytään yhteen, koetaan yhdessä uskonnollisa tunteita. Me merkitään kauppakeskuksia valolla ja "patsailla" ja ostetaan merkkivaatteita, jotka kertovat mihin "uskontokuntaan" kuulumme.

idolit

Idolit, idolien palvonta muistuttaa uskonnollista hurmoskokemusta. Ovatko idolit pyhiä? Onko se (palvonta) hyväksi vai pahaksi?

Tila

Tilaa vallataan protesteissa ja tyrannit kaatuvat vallankumouksissa; tuntuu kuin sama trendi
olisi meneillään arkipäivässä ihmisten välillä jossa toisilleen vihamieliset yksilöt rynnivät samaan aikaan ulos bussinovista, huutavat yhtä aikaa keskustelussa ajatuksiaan tai vain seisovat keskellä tietä täyttäen koko kulkuväylän. Oma tila vaaditaan ja vallataan passiivis-aggressiivisesti "tämä on minun tilani, etsi sinä paikkasi muualta".

Kuin sonnilauma tallaamme allemme hyvät tavat ja hymyt: miten hauskaa onkaan kun kaupankassa yllättäen tervehtii ja hymyilee ystävällisesti! Inhimillinen kanssakäynti, ellei pelasta päivää, tekee siitä miellyttävämmän. Toisen ihmisen päivän pilaamisen tulisi olla yksi seitsemästä kuolemansynnistä. Vaikka itseasiassa miellyttävämpi tapaus innoitti tämän kirjoituksen: joku ystävällinen sielu avasi minulle luentosalin oven. Pieniä, inhimillisiä tekoja joilla myös voi muuttaa maailmaa. Joskus vallankumous voi olla tarpeen ja tilan valtaus silloin, kun instituutio ei sitä muuten suo. Tilaa voisi kuitenkin myös antaa, eikä vain ottaa.

Vihjailua...

Tunne pyhästä tai kulman takana vaanivasta pahasta tuntuu keskustelujemme lukemalla liittyvän oleellisesti valon käyttöön, sen hallintaan tai puuttumiseen ja etenkin Hirliin kuvissa tehokeinoina näyttää olevan usein vihjailu suoranaisen kertomisen sijaan. Kuvallinen vihjailu on erinomainen keino käynnistää katsojan oma mielikuvitus ja varjojen leikki voi katsojasta riippuen saada varsin erilaisia tulkintoja!

Tämän päivän Helsingin Sanomissa (C 5) oli juttu valokuvaaja Satu Haaviston näyttelystä, joka on avoinna valokuvagallegia Hippolyteessä 30.10 asti. Haaviston näyttely pohjautuu juuri vihjailun voimaan eli siihen, kuinka joskus kauheuksilla vihjailu on pelottavampaa kuin itse pelon kohde. "Kaikki paha on katsojan silmässä" kirjoittaa arvioinnin laatija, Hannu-Ilari Lampila.

Esimerkkikuva ja tarkempaa tietoa Haaviston näyttelystä löytyy mm. täältä:

http://www.evenemax.fi/FI/Tapahtumat/Tiedot/tabid/90/EvId/193791/language/fi-FI/Default.aspx

Käykääpä kurkistamassa!

valoja ja pimeää

Yöllinen kaupunki on täynnä erilaista valoa: kodin valoa, katulamppujen valoa, joen valaistusvaloa, liikennemerkkien valoa, hälytysajoneuvojen valoa, autojen valoa, pyöräilijän
lampun valoa. veden pintaan heijastunutta valoa. Sekä pimeää, täysin mustaa.

Mikä valo on pyhää? Mikä valo pahaa?

Keskiajan mystikot ja inkvisitio -luennon innoittamia kuvia

"Kauniiseen ja mielikuvitusta kutkuttavaan piilokirkkoon liittyy verinen tarina..." -Susanna

"Seikkailullista menneisyyttä lavalle nostettuna." - Susanna

Pyhittäminen omien etujen valvomisena?

Suomalaiskansallisen kirjallisuuden johtotähdeksi kohotettu Eino Leino kertoo omaa uskonnollisuuttaan valottavassa ”Alla kasvon Kaikkivallan” -teoksessaan (1917) ihmisryhmästä, joka on pyhittänyt elämänsä Jumalalle. Kirjoituksesta nousee esiin mielenkiintoinen näkökulma pyhän merkityksiä pohdittaessa. Leino kirjoittaa ihmetellen seuraavasti:

”Olisi luullut, kun he kerran olivat niin kiivaita Jumalastaan kiistelemään, että he rakastivat Häntä ylitse kaikkea ja pitivät kaikkea muuta hänen rinnallaan vähä-arvoisena.

Mutta pian huomasin hämmästyksekseni, että he saattoivat aivan samalla kiihkolla käydä toistensa kimppuun niinkin vähäpätöisistä asioista kuin leipäpalasta, vesitilkasta tai muusta. Eikä ylimalkaan tarvittu kuin joku pieni, melkein näkymätön oman edun, nautinnon tai itsesäilytysvietin nostama kysymys, niin he heti olivat valmiit sähähtämään tuleen kuin katajapehkot.

Kaikki eivät suinkaan tehneet sitä itsetietoisesti.

Mutta heillä oli hyvät tuntosarvet. He aavistivat jo kaukaa, mistä saattoi vaania joku vaara heidän henkistä tai aineellista hyvinvointiaan, ja nousivat heti kahdelle jalalle. […] He katsoivat olevansa aina oikeassa ja taistelivat kuin leijonat kaiken sen puolesta, mikä jollain tavoin oli turvaksi, avuksi tai eduksi heidän vaellukselleen.

Se kaikki oli heidän mielestään pyhää, totta, kaunista ja oikeaa.

Mutta koska heidän etunsa niin usein sattuivat ristiriitaan toistensa kanssa, he eivät koskaan voineet oikein lopullisesti päästä yksimielisyyteen kaikista noista yleisistä käsitteistä, joiden puolesta he väittivät taistelevansa. Siksi ei riita eikä tora loppunut heidän keskeltään.

Jos joku silloin olisi sanonut, että he muka yleishyviä ja yleispäteviä asioita ajaessaan ajoivatkin vain omaa yksityishyväänsä ja omia siitä kumpuavia yleispäteviä mielipiteitään, he epäilemättä olisivat suuresti hämmästyneet, loukkaantuneet ja vaatineet hänet heti miekkasille.”

(Eino Leino: Alla kasvon Kaikkivallan. 1958. Helsinki: Otava. s. 152–153.)

Valolla on varjo, varjokuvia

Luola. Luolassa ihminen joka näkee varjokuvia, heijastuksia joita ulkoa tuleva valo tekee luolan seinälle. Mitä Platon tarkoitti luolavertauksellaan?

Uskoako näkökykyymme, mielemme tuottamiin mielikuviin vai tiedon valoon? Pettääkö aistitodellisuutemme? Pettävätkö havaintomme? Ovatko ne vain illuusioita joihin uskomme? Voiko tieto olla illuusio todellisuudesta? Mihin käytämme tietoamme ja ymmärrystämme? Missä ymmärrys syntyy? Onko se uskoa vai tietoa? Näemmekö vain varjokuvia todellisuudesta? Mitä todellisuus on? Voiko niitä olla useita, rinnakkaisia?

Valo luo varjoja. Varjolla on aina valo. Mitä on luolan ulkopuolella? Keitä siellä on? Ihmisellä, joka kulkee valoa päin on varjo. Se seuraa häntä. Vastavalo häikäisee, soikaistumme liian kirkkaassa valossa. Onko luola unemme jonne päivä heijastaa varjokuvia? Ovatko unemme varjokuvia todellisuudesta?

Herätä unesta josta ei tahtoisi herätä. Heräämme päivänvaloon, aamunvaloon. Ellemme nuku tulemme hulluiksi, menetämme järkemme. Kun heräämme unestamme emme nuku, olemme valveilla. Valossa tulemme näkyviksi. Mitä on hiljainen, näkymätön tieto? Ihminen
on valo, sanotaan. Heijastuuko mielemme pimeyteen toisen ihmisen valo? Onko tietoisuutemme valaiseva lyhty?

Katsomisen taito

Mitä kuvissa oikeastaan näytetään, mitä ei näytetä ja miksi?

Monissa kohdin kuvaajan motiivi nostaa jokin asia esiin on ilmeinen. Mainostajien tuotteet, matkailun nähtävyydet, lomakuvien henkilöt, ihmisille tutut paikat... Taide on omalla tavallaan vaikeampi asia vaikka siinäkin toki näkee mitä esiin tuodaan, motiivi saattaa olla joskus hanklampi selvittää.

Kävellessäni kaupungilla yöllä tajusin, etteivät kuvat suinkaan ole ainoa asia, missä jotakin tiettyä nostetaan esiin esimerkiksi tietyllä katselukulmalla (kulkureiteillä ohjaamalla) ja valaisemalla kohteita.

Joku on suunnitellut sen, miten minun tämä patsas yöllisestä kaupungista pitäisi nähdä. Onko eritavoin katsominen pahasta tai hyvästä?

Pyhä on pahasta?

Silmiini sattui Uutisvirta.fi:ssä juttu "Koulu kielsi sanomasta Terveydeksi!" kun joku aivastaa.

Yleisen kummallisuutensa lisäksi jutun nostaa uutiseksi se, että kyseessä on amerikkalainen koulu missä kyseinen "terveydeksi" on uskonnollissävytteinen "Bless you"

Uutisen mukaan opettaja tosin totesi, ettei kielto liity mitenkään uskontoon vaan kyseessä on käytännön asia ("... kielto ei liity mitenkään uskontoon. Sen sijaan opettajan mukaan sanonta häiritsee opetusta. ..."), mutta selvästi uskontoaspekti on tuotu lyhyeen juttuun mukaan tärkeänä osana. Jutusta ei selviä onko muitakin sanoja tai jopa puhuminen kokonaan kielletty tuntien aikana, mutta uutisen muoto antaa ymmärtää, että kielto koskee nimenomaan tätä kyseistä lausahdusta.

Uutinen myös arvottaa sanontaa, kielto ja kulttuuria toteamalla että täällä katsotaan pahaksi, jopa rangaistavaksi, sellainen asia mitä muualla pidetään hyvänä ("... Kiellon rikkomisesta opettaja vähentää oppilaan saamia pisteitä joka kerta kun tämä sanoo sanat, joiden uskotaan muualla olevan merkki hyvästä käytöksestä"). Jos ajatellaan, että tunneilla puhuminen olisi kiellettyä muuutenkin, oikeuttaisiko yleisesti ajateltuna tavan uskonnollisuus tai hyvätapaisuus kyseisen lauseen sanomisen vai onko kyseessä kuitenkin tilanneriippuvainen tapa, joka vaikka hyväkäytöksistä onkin, ei sovi aina ja kaikkiin tilanteisiin?

Vai ratkaiseeko asian se, sanovatko oppilaat tämän hyvätapaisuuttaan oikeassa tilanteessa vai käyttävätkö he hyviä tapoja hyväkseen tahallisesti häiritäkseen opetusta mahdollisesti jopa köhimällä tarkoituksella ja suureen ääneen puhumalla tunnilla?

Hei, saaks mä kertoo mun unesta?

Nykyään jo Facebook päivityksissäkin näkee ”Näin muuten unta yöllä...” -päivityksiä. Harvemmin näissä on mitään koko unta ruvettu seikkaperäisesti selittämään, paremminkin ajatus tuntuu olevan linkittää unen aihe ja siihen liittyviä henkilöitä. Voi ajatella että uni on osoitus, että ihminen on mielessä, hänet haluttaisiin pitää mielessä tai vaikka enne siitä että kohtaa kyseisen ihmisen. Uni on eräänlainen small talk -aihe, sosiaalinen seurustelumuoto, tai ainakin itse koen unet sellaisena. Yllättävä tieto minulle oli, että unet ovat Suomessa arvostettuja, tai ainakin sallittu, mutta esimerkiksi Ruotsissa lähes kielletty puheen aihe. Toki unissa on eroja. En välttämättä lähtisi kertomaan kaikkia uniani ihmisille ja niistäkin, joita kerron valitsen kuulijani.

Ulkomaalaisille nettiystävillenikin olen kertonut huoletta nähneeni heidät unissa kun näin on sattunut käymään. Hetkeksikään ei ole tullut mieleeni että tämä saattaisi olla heistä hämmentävää, jotenkin erityisen merkityksellistä tai jopa kiusallista. Minun näkökulmastani ajatus on ollut tavallaan paljastaa, että he ovat mielessäni, minulle tärkeitä, samalla kun kerron hauskan heihin liittyvän jutun. Hyvässä mielessä kerrottu asia saattaa siis kuitenkin olla koettu pahana. Missään tapauksessa en ole kuitenkaan tarkoittanut pahaa, enkä siksi ole osannut ehkä tulkita vastauksia oikein. Onko hassunhauska hymynaama kuitenkin ollut vain pintapuolinen pelastautuminen asiasta jota kuulija ei ole osannut oikein suhtautua? Onko pitkä hiljaisuus tai henkilön katoaminen pikaviestimen äärestä sattumaa vai kärsiikö hän juuri silloin hirvittävästä häpeästä koska olen rikkonut jotakin sopivuusrajoja?

Olen nykyään ottanut unet yhdeksi rajatapausaiheeksi muiden kulttuurien edustajien kanssa käymissäni keskusteluissa. En siis enää suoraan lauo yllättäviä kommentteja unistani heille. Jos henkilö on minulle pidemmältä ajalta tuttu tai uni on sellainen josta jostain syystä haluan kertoa, ratkaisen toki asian helposti. Kysymällä. Se, mitä kunkin on tällaiseen kysymykseen soveliasta vastata onkin sitten vallan eri juttu.

Kansanenkelit

Kansanenkelit - Anneli Kepponen-Toimi

Kuva Lehtimäen kirkon vanhan saarnatuolin katossa olleista enkeleistä. Tämä viime kesänä ottamani ja tauluksi muokkaamani kuva tuli etsimättä mieleeni  jo kuulluista sarjan luennoista. Enkeleitä, pimeyttä, valoa, kansantaidetta – pimeyden keskellä valaisevia hymyjä, pyhää kansantaidetta?

Ikuisuuden loppu

Huomasinpa kauniissa syysvalossa luennolle kävellessäni tällaisen näyn:



Pakettiauto saa uskomaan, että nämä kaverit eivät ole kirjoittamassa seinälle vaan tekemässä juuri päinvastaista. Vai saako? Ainakin niin luulen... Oli niin tai näin, mutta mielessäni vilahti hetkessä muutama ajatus omaisuuden pyhyydestä, sen turmelemisen pahuudesta ja niistä, jotka siivoavat jäljet.

Äkkilähtöjä

Mailiboksiin tippuu tarjouksia Äkkilähdöistä maailmalle.
Tarjolla on paljon kaupunkilomia, mutta myös rantalomia riittää. Siinä missä kaupunkilomien valtti ovat hyvät shoppailumahdollisuudet ja kulttuuri, rantalomien kuvissa näkyy luonnollisesti rantaa. Aurinkoa ottavia ihmisiä, rentoa meininkiä, ulkona eksoottisten herkkujen maistelua...
Lämpötilan painuessa öisin lähelle nollaa, sateen piiskatessa jo kylmänä ja pimeyden laskeutuessa aivan luvattoman aikaisin houkuttelee matkustus, kaiken jättäminen taakseen hetkeksi, uuden kokeminen, irtautuminen arjesta.

Nykyajan ihminen kokee itsestään selvyytenä kesäloman. Kesä on valon ja vapauden aikaa. Saa valvoa pitkään, rentoutua, viettää aikaa mökillä ja luonnossa muuten. Jopa matkustaa ulkomaille asti rannalle makaamaan. Tankataan varastoon "auringon energiaa" jotta sitten syksyllä jaksetaan jatkaa vanhaa ja aloittaa uutta.

Joskus tuntuu ettei syksy ehdi edes vielä alkaa, kun väsymys ja ahdistus nostavat päätään. Onko pimeys ja kylmä todella meille niin pahasta? Vai onko uudelleen työn ja opiskelun aloittaminen syksyllä ihmiselle jotenkin luontaisesti vaikeaa? Pimeä saa pysymään sisällä, tekee monista paikoista niin pelottavia, erilaisia. Tutut asiat muuttuvat ja saavat mielikuvitksen liikkeelle. Lähteekö samalla liikkeelle kaipaus johonkin uuteen ja mukavasti jännittävään, valoon ja lomaan?

Pari kuvaa pyhästä ja pahasta

Lepohetki

Pyhä valo

Haahkaannaulittu

musta ...

Joulukuista iltapäivää

Seinänkokoinen iltapäivä erotti meidät hitaista hiutaleista
Puistosta, jossa lamput juuri syttyvät
Ulkona vielä levällään kadusta irti revityt kivet, kun rakensimme rintamalinjoja
Nyt niiden rauniot saavat pehmeät linjat

Lumi peitti huonot puolemme: vallanhimon, itsekkyyden
Musta. niljaisten lehtien kaupunki tuli valkeaksi ja sai meidätkin hetkeksi
sädehtimään

Tupakansavuisessa ilmassa
Kaikki olivat kerrankin samaa mieltä elokuvan lopusta, saavutetuista eduista
Maassa rauha on sama kuin lunta

Ihmiset jotka tietävät liian tarkasti toistensa pahat teot
Ovat lopulta samanlaisia kaikkialla
Maassa rauha on sama kuin lunta

Lumi peitti huonot puolemme: vallanhimon, itsekkyyden
Musta, niljaisten lehtien kaupunki tuli valkeaksi ja meidätkin hetkeksi

sädehtimään

****

(Ultra Bran kappale: Musta, niljaisten lehtien kaupunki levyltä "Kalifornia" (1999). Säv. Kerkko Koskinen, San, Anni Sinnemäki. Kaikki oikeudet: Johanna/Love records.)

Kappaleen voi myös kuunnella tästä linkistä:

http://youtu.be.a4JTdnNJ58g

Pohdintoja pyhästä ja pahasta näyttämöllä

Sateenkaarilippu harteillaan heiluva Isä Nitro, näyttämölle pelmahtava apostoli Paavali, omantuntonsa ja mielipiteidensä kanssa sekoileva kristillisdemokraattien kansanedustaja Hellevi Teräs, raamatuntekstien riepottelua kyseenalaistuksineen ja vaihtoehtoisine tulkintoineen… Muiden muassa tätä kaikkea oli viime lauantaina 24.9. Suomen Kansallisteatterissa näkemäni Pirkko Saision anarkistinen musiikkifarssi Homo! Joillekin nämä näyttämöllä nähdyt tilanteet mitä ilmeisimmin olivat liikaa, ja osa yleisöstä heittikin takin niskaansa väliajan koittaessa. Kokivatko he, että heidän omaa pyhäänsä oli loukattu?

Saision veret seisauttavassa teoksessa erilaiset käsitykset pyhästä ja pahasta näyttäytyvät erityisen voimakkaasti, mutta kuitenkaan Saision kerronnalle mikään ei ole pyhää; ”Se, mitä ei voi sanoa, on pakko sanoa”, toteaa kirjailija-ohjaaja käsiohjelmassa. Toisin sanoen siis kaikesta on voitava keskustella. Homo! on juuri esimerkki siitä, että taide on mitä erinomaisin väline tuon keskustelun käyjäksi ja virittäjäksi. Ennen kaikkea Saision teos on ajattelultaan monitahoinen ja rikas. Ilmeisesti juuri tämä joitakuita sitten loukkasi, kun ketään tai mitään ei pahemmin kumarreltu. Täytyy myöntää, että Saision tapa näyttämöllistää asiat on jokseenkin provokatiivinen, mutta juuri siksi tehokas, ja lisäksi ajatukset provokaatioiden takana ovat suorastaan nerokkaita, jolloin osoitetaan myös noiden provokaatioiden tarkoituksenmukaisuus. Kovasti kristillisdemokraattien Päivi Räsästä muistuttavan Hellevi Teräksen hahmossa muun muassa kyseenalaistetaan Raamatun toimivuus elämänohjekirjana nykymaailmassa, kun hän esimerkiksi sanoo vastustavansa homoseksuaalisuuden toteuttamista, koska Sanassa sanotaan niin, mutta samaan hengenvetoon hänen miehensä Veijo toteaa, että heidän perheessään ei kuitenkaan kivittämisestä pidetä, joka sekin löytyy Raamatusta rikosten rangaistusmuotona. Toisaalta Isä Nitro – jonka esikuvaa ei liene vaikeaa arvata – saapuu taivaallisille portaille ilmoittaen, että on juuri tulossa siunaamasta kauppakeskusta, millä viitataan sen epäloogisuuteen, mitä voi siunata ja mitä ei. Vaikka jotkut kokivat tällaisen loukkaavana, toimivat nämä Saision oivaltavat huomiot ennen kaikkea herättelijöinä: ovatko asiat yhteiskunnassamme nyt kuitenkaan aivan loogisella ja oikeudenmukaisella mallilla?


Monilla näytelmää näkemättömillä saattaa olla käsitys, että Homo! on puolueellinen homovähemmistöä kohtaan, jolloin homoseksuaalien omat näkemykset esitetään pyhinä ja homoseksuaalien ja/tai heidän oikeuksiensa vastustajien näkemykset pahoina. Näin ei kuitenkaan ole, sillä näytelmässä ei säästellä ketään. Esimerkiksi musiikkifarssin loppupuolella, jolloin homot ovat perustaneet oman paratiisinsa, Homolandian, toteaa eräs hahmoista: ”Nyt, kun kaikki hyväksyvät homot, eivät homot hyväksy enää ketään”. Toisin sanoen sen sijaan, että Homo! kehottaisi ajattelemaan jostakin asiasta tietyllä tavalla, pyhänä tai pahana, se peräänkuuluttaa rohkeutta itsenäiseen, auktoriteetteja kumartelemattomaan ajatteluun, jossa rohjetaan pohtia asioita valtavirrasta poikkeavillakin tavoilla ja mahdollisesti myös muuttaa käsityksiä pyhästä ja pahasta. Keskeistä siis on, ettei asioita kannata ottaa vastaan sellaisinaan, vaan niistä on syytä ottaa selvää ja vasta sitten muodostaa mielipiteensä. 


Vaikka Saision teoksen keskiössä on homoseksuaalisuus, on se kokonaisuudessaan lopultakin kannanotto ylipäätään suvaitsevaisuuden puolesta; se tarttuu muiden muassa myös maahanmuuttokysymykseen ja muslimikulttuuriin. Vaikka meillä jokaisella on oikeus käsityksiimme pyhästä ja pahasta, ei se tarkoita sitä, etteikö joku muu voisi ajatella samoista asioista toisin. Ja sitä, että se ”joku muu” tekee niin, olisi opittava kunnioittamaan, sillä karu tosiasia on, että meidän vain on osattava elää täällä maan päällä toistemme kanssa. Se, onko sitten Saisio unohtanut tuon kunnioituksen, on mielestäni kysymyksenä epärelevantti, koska näkemykseni mukaan Homo!ssa puhuu taiteen kieli eikä niinkään Pirkko Saisio. Näytelmässä varmasti esitetään Saision omia mielipiteitä, mutta niin esitetään myös sellaisia, joita Saisio tuskin allekirjoittaisi – ja kaikkea tätä käsitellään samanlaisella reippaalla otteella, mitään säästelemättä. Taiteella on oltava oikeus tuoda esille sellaistakin, mikä ei välttämättä aivan jokaista meistä miellytä. Mielestäni suvaitsevaisuus on sitä, että sen rinnalla, kun pidämme yllä käsityksiämme pyhästä ja pahasta, säilytämme hämmästelevän avoimuutemme maailmaa, ihmisiä ja toistemme näkemyksiä kohtaan. Näin on mahdollista huomata, että toisinaan asioista voi löytää jotakin uutta, ja ehkäpä sen myötä omat näkemykset saattavat olla myös muuntautumiskykyisiä, kuka ties. Siinä piilee maailmamme rikkaus. 

Ensivälähdyksiä pyhyydestä ja pahuudesta

Pyhyyden ja pahuuden ensimmäisissä, kuvamuotoisissa määrittelyissä kuvien pintaan on heijastunut häiveitä vihasta ja peloista, luonnosta ja valosta. Monissa kuvissa pyhyyden ja pahuuden rajat myös hämärtyvät ja merkitykset jäävät moniulotteisiksi.

Kuvat ovat Pyhyyden & pahuuden heijastuksia -valokuvaustyöpajalaisten ensimmäisiä tuotoksia. Voit kommentoida kuvia joko Kuvat.fi-palvelussa tai tätä keskustelunavausta kommentoimalla. 

 

Katso ensiotoksia pyhyydestä ja pahuudesta

onko eläin pyhä?

Tässä on teuraaksi mennyt lammas.

Onko eläin yhtä pyhä olento kuin ihminen? Onko paha, että ihmiset tappavat syödäkseen? Vai voisiko tappaa lempeästi, ja syödä hyvinkohdellun eläimen lihaa surutta? Onko se mahdollista tässä maailmassa?

Pyhän ja pahan markkina-arvosta...

Tein tänään jotakin pahaa ja nappasin kuvan kännykälläni paikasta, jossa kuvaaminen on ymmärtääkseni kielletty. Eilisen työpajan antoisat keskustelut mielessäni velloen jäin hölmistyneenä tuijottamaan näkyä edessäni. Todettakoon nyt ainakin, että kalsarit jäivät tällä kertaa ostamatta...

Pyhän & pahan paikkoja

Mikä yhdelle merkitsee pyhää voi toiselle edustaa pahaa. Kaupunkiympäristössä on paikkoja ja rakennuksia, jotka voivat herättää ihmisissä varsin monenlaisia tunteita. Otetaan esimerkiksi vaikka puistot. Ne voidaan kokea virkistäytymis- ja levähdyspaikkoina joihin voi mennä rauhoittumaan kiireen keskellä. Puisto on pala luontoa keskellä kaupunkia, tila jossa voi hetkeksi irrottautua arjesta ja melusta.


Puistot voivat synnyttää myös päinvastaisia mielikuvia. Ne voidaan kokea pelottavina ja vaarallisina paikkoina, joihin ei ainakaan pimeään aikaan kannata mennä. Puistojen hämärissä viihtyy epäilyttäviä kulkijoita ja tapahtuu pahoja asioita.


Eväsretkiä, lasten leikkiä, luonnon läheisyyttä, rauhaa, pimeyttä, lasinsiruja, pahoinpitelyjä, itsensäpaljastajia. Minkälaisia mielikuvia ja tunteita puistot sinussa herättävät?